The Count Lucanor (Arvostelu)

Sadut ovat kivoja, varsinkin kirjallisuuden romantiikan aikakautena tehdyt tarinat, vai mitä? Tai no, sanan "kiva" kohdalla voidaan olla useaa eri mieltä, nimittäin esimerkiksi juuri tuohon aikaan kirjoitetut alkuperäiset Grimmin veljesten sadut poikkeavat hyvin paljon nykyisistä versioista. Ensinnäkin alkuperäiset versiot ovat syväulotteisimpia, mutta ne sisälsivät myös paljon raakuutta ja verisiä tilanteita, esimerkiksi väkivallan ja ihmisten silpomisen kautta (vrt. Kädetön tyttö). Toisaalta nämä tarinat olikin suunnattu aikuisille eikä lapsille, toisin kuin nykyään. Onneksi esimerkiksi Disney on tehnyt näistä saduista siistitympiä versiota lapsille, mutta nyt kuitenkin astutaan videopelien kautta juuri näihin synkkiin "Grimmihtäviin" tarinoihin. Minulle tarjottiin nimittäin mahdollisuutta päästä kokeilemaan Baroque Decay nimisen pelistudion esikoisteosta The Count Lucanoria, joka juuri ammentaa inspiraatiota näistä vanhoista saduista (Grimmin sadut, Juan Manuel jne.), sekä sanottiin pelin inspiraatioksi jopa Zeldat, Silent Hillsit, Yume Nikki ja Dark Souls. Tämä yhdistelmä oli sen verran mielenkiintoinen ja erikoinen, että otin kokeilun vastaan.

Kaunista metsää...

The Count Lucanorin tarina on kuin onkin hyvin perinteikästä satua: Hans niminen poika asuu köyhässä perheessä, jossa on tällä hetkellä vain Hans ja hänen äitinsä, koska perheen isä on ollut pidemmän aikaa sodassa. Hans on hyvin alakuloinen ja hän haluaisi olla jo aikuinen. Pelimme pääsankari kuitenkin on juuri tällä hetkellä iloinen, koska hän on juuri täyttänyt 10-vuotta. Pettymys kuitenkin iskee Hansiin, kun perheen äidillä ei ole ollut varaa ostaa syntymäpäiväksi lahjaa tai mitään herkkuja. Hans toteaakin olevansa kyllästynyt olemaan köyhä ja sanoo lähtevänsä pois kotoa, koska onhan hän jo 10-vuotias. Äiti yrittää ensin estellä, mutta päästää poikansa matkaan ja näin ollen antaa hänelle isoisän kävelykepin, palan juustoa ja kolme kultakolikkoa. Vaikka Hans ei yritä muuttua Pokémon-mestariksi lähtiessään 10-vuotiaana kotoa, niin matkalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, kunnes yhtäkkiä kaikki muuttuu täydeksi painajaiseksi. Peloissaan Hans yrittää lähteä takaisin kotiin, mutta sitten hän huomaa sinertävän haamun (tai ehkä kyöpeli, en nyt osaa sanoa täysin tarkkaan mikä hän oikein on) ja alkaa seuraamaan häntä. Hans saapuu isoon linnaan, jossa kyseinen sinertävä olento tarjoaa Hansille mahdollisuutta päästä linnan uudeksi kreiviksi, ja tietenkin näin ollen hän pääsisi käsiksi myös linnan suuriin aarteisiin. Päästäkseen kreiviksi Hansin täytyy kuitenkin ensin saada selville yksinkertainen kysymys: Mikä on tämän sinertävän olion nimi?

... Ja sitten ollaan ei niin kauniissa maisemissa

Oikeastaan pelin idea on tuossa. Hans kulkee ympäri linnaa yrittäen löytää kirjainlaattoja samalla ratkaisten pieniä ongelmia eli puzzleja. The Count Lucanorissa on kyllä muutakin tarinaa, nimittäin pelaajan ohjastama Hans voi keskustella erilaisten hyvin persoonallisten hahmojen kanssa ja joissain tilanteissa joidenkin hahmojen ja tavaroiden yhdistäminen voi aktivoida eri asioita. Jokin asia voi esimerkiksi auttaa juuri sillä hetkellä, mutta sama kyseinen teko on voinut aktivoida jotain muuta tulevaisuudessa, josta tulee pelin toinen suola. Tällaisia yhdistelmiä on kyseisessä pelissä aivan lukematon määrä ja moni tällainen löytyy vain kokeilemalla, koska pelaajaa harvoin suoraan johdatetaan mihinkään. Tämä luo uudelleenpeluuarvoa huomattavasti lisää ainakin tarinan osalta, ja hyvä niin. Pelissä on myös viisi erilaista loppua, mutta ikävä kyllä nuo pelin tiimellyksessä tapahtuvat asiat eivät vaikuta näihin ollenkaan. Jokainen loppu perustuu oikeastaan siihen, mitä ihan lopussa pelaaja aikoo tehdä ja mitä asioita hän kokeilee. Itse esimerkiksi pelasin jokaisen lopun 30 minuutin sisällä, kiitos viimeisen tallennuksen. Lopetukset oli jokaisessa omanlaisensa, ja oikeastaan vain yhteen näihin voidaan heittää kymysmerkki perään, mutta peli kyllä huomauttaa silloin, että jotain on saattanut jäädä huomaamatta. Vaikka tarina on itsessään hyvä, niin itseäni jäi kuitenkin harmittamaan, ettei The Count Lucanorin keskivaiheilla tehdyt päätökset vaikuta mitenkään itse pelin loppuun, mitä olisin ehkä jopa odottanut tämän kaltaiselta teokselta.

Hahmot ovat hyvin persoonallisia, kuten näkyy...

The Count Lucanor ei pelkästään panosta tarinaan ja ongelmiin, vaan mukana on myös vihollisia, jotka kulkevat pitkin linnan käytäviä. Hans ei pysty hyökkäämään näitä vastaan, joten ainoa tapa kohdata nämä viholliset on piiloutua tai juosta karkuun, paras vaihtoehto on ensimmäinen. Jotta pelaaja pystyy välttämään selkkaukset ja ennakoimaan kohtaamisia, Hansin täytyy laittaa käytäville kynttilöitä, jotka antavat valoa pelialueelle ja näin ollen paljastaa vihollisten sijainnit. Kynttilät ovat The Count Lucanorin yksi tärkeimmistä kerättävistä tavaroista ruoan ja kolikoiden lisäksi. Ruoalla Hans pystyy parantamaan itseään vahingoilta ja kolikoita voi käyttää muutamiin erilaisiin ostoksiin. Kolikoiden kanssa täytyy kuitenkin olla varuillaan, nimittäin The Count Lucanorissa jokainen tallennus maksaa yhden kolikon suihkulähteeseen, jossa korppi "pelastaa sielun". Tallentamisen eräänlainen rajaaminen voi tuntua hyvin julmalta, mutta mielestäni tuo on aivan loistava idea ja hyvin persoonallinen tapa toteuttaa peliä, eli isot plussat siitä. 

Pelin tyyli on pikselimäinen ja pikseleillä on toteutettu myös pelin muutamat välianimaatiot, jotka ovat itse asiassa ihan näyttävän näköisiä. Pikselimäisen tyylin tapaan pelin äänimaailma on myös bittimäistä ja saman bittimäisen kohtelun on saanut The Count Lucanorin soundtrack, jonka on säveltänyt itse mestarien mestari Johann Sebastian Bach. Tyyli on hyvin mielenkiintoinen ja samalla näyttävän onnistunut tunnelmasta lähtien, ihan alun kauniista metsämaisemista kauhuelementteihin muotoutuneeseen linnaan.

Keskustelu hoidetaan melko klassisella tavalla

The Count Lucanor ei itsessään ole kovin pitkä peli, nimittäin pelaamista löytyy noin viideksi tunniksi suuntaan tai toiseen. Kuitenkin noiden viiden tunnin sisällä on sattunut paljon kaikenlaista, ja se on samalla tarjonnut paljon aivopähkinöitä, valintoja sekä huumoria, useimmiten mustana. Kyseessä on kaiken lisäksi todella persoonallinen paketti, joka tarjoaa omaa tyyliään jo ensimmäisen latausruudun kohdalla, eli pelin käynnistyessä. Harvoin sitä törmää eräänlaisen GIF-animaation pelin hahmosta pompahtavan tietokoneen ruudun työpöydälle... The Count Lucanor on oikeasti hyvä seikkailupeli, ja olen oikeastaan jopa yllättynyt positiivisesti tästä Baroque Decayn esikoisesta. Ainut asia mikä jäi isommin harmittamaan oli oikeastaan juuri tuo valintojen ja tekemisten vaikuttomuus tarinan loppuratkaisuun. Tuo mukaan seuraavaan peliin, niin mahdollinen tuleva indiehitti on valmis. 

ARVOSANA

8

POSITIIVISTA:

+ Mielenkiintoinen, satumainen tarina

+ Persoonallisuus

+ Valinnat ja teot muokkaavat tarinaa ja voivat aktivoida (tai jättää aktivoimatta!) useita eri asioita

NEGATIIVISTA:

- Valinnat ja teot eivät kuitenkaan vaikuta loppuratkaisuun

The Count Lucanorin toinen traileri:

Välianimaatiot ovat myös komean näköisiä

Kiitos arvostelukappaleesta!