maanantai 31. heinäkuuta 2017

Gamescom 22.-26.08.2017




Vaikka maailman tunnetuin pelitapahtuma E3 on jo takanapäin tämän vuoden osalta, niin se ei tarkoita muiden isojen tapahtumien poissaoloa: 22.08.2017 alkaa nimittäin toinen suuren luokan pelitapahtuma nimeltä Gamescom, joka kestää aina 26.08.2017 asti. Kyseinen messutapahtuma järjestetään Saksassa, tarkemmin Kölnin Koelnmesse-messukeskuksessa. 

Gamescom -messut ovat tunnettuja uusien videopelien kuin pelilaitteiston esittelyistä. Huomioitavaa on myös se, että kyseiset messut ovat kaikille auki, kunhan maksaa tapahtuman liput. Jos siis kiinnostaa kuulla uusimmat peliuutiset itse paikan päältä, tavata pelialan henkilöitä kuin kanssapelaajia tai kokeilla omin kätösin tulevia uutuuspelejä, niin sinulla on nyt siihen oiva mahdollisuus.

Gamescom on viime vuosina kasvattanut suuresti suosiota pelaajien keskuudessa. Kävijöitä Gamescomilla oli viime vuonna huimat 345,000 henkilöä, joka tekee tapahtumasta maailman toiseksi suurimman pelitapahtuman kävijöiden suhteen (kärkeä pitää Asia Game Show). Lukuun lasketaan mukaan myös paikalla olleet noin 6000 toimittajaa kuin 700 näytteilleasettajaa, joita saapui 88 eri maasta. Tapahtuma on saanut niin suuret mittasuhteet, että tänä vuonna pelitapahtuman saapuu avaamaan itse Saksan liittokansleri Angela Merkel. 

Tapahtuman menoa voi myös seurata sosiaalisen median kautta, muun muassa Twitterissä (LINKKI) ja Facebookissa (LINKKI).

Elokuun lopulla tulemme jälleen kuulemaan uusia, kenties jopa suuria peliuutisia. Kaikki tapahtuman tiedot löytyvät Gamescomin omilta nettisivuilta, eli http://www.gamescom-cologne.com


lauantai 29. heinäkuuta 2017

Minkälainen on Overwatchin uusin hahmo Doomfist?

Doomfist (Kuvan lähde: playoverwatch.com)


Tiimipelaamiseen perustuva räiskintäpeli Overwatch sai pari päivää sitten uuden pelattavan hahmon, jonka ajattelin pikaisesti käydä lävitse ja samalla kertoa omia mietteitä siitä. Kyseessä on pelin tarinallisessa kaanonissa kauan jo nimenä oleskellut Doomfist, jonka nimi pompahti oikeastaan esille jo vuoden 2014 Blizzconissa ja joka on muuten tuttu pelin yhdestä trailerista, jossa Reaper ja Blackwidow yrittävät varastaa näytillä olevaa Doomfistin käsinettä (puuhat tosin esti Winston sekä Tracer). Doomfist onkin pelin yksi 'antisankareista' ja täten kasvattaa pahisten lukua pelattavien hahmojen suhteen.

Doomfist kuuluu offenseen eli hyökkäävään hahmoluokkaan, joka on lisäksi yksi niistä harvoista pelin hahmoista, joiden toiminta perustuu lähinnä lähitaisteluun. Hahmon voimat nimittäin liittyvät hahmon oikeassa kädessä olevaan hansikkaaseen, joka tarjoaa melkoisen vaarallisia voimia, jos kyseisellä hahmolla pelaamisen hallitsee.

Hahmon voimakkain ja kenties tärkein isku on Rocket Punch, joka lataa Doomfistin nyrkkiä ja mitä pidempään sitä lataa, sitä kovempaa hahmo lyö (ja sitä pidemmälle Doomfist myös ns. "liitää" eteenpäin lyönnin voimasta). Pelkällä tällä osumalla Doomfist pysyy tekemään parhaimmillaan sadan vahinkopisteen verran tuhoa vastustajaan, mutta jos vastustaja lentää iskun myötä jotain esinettä, esim. seinää päin, vastustaja voi saada tämän lisäksi 150 vahinkopistettä lisää vahinkoa. Doomfist pystyy toisin sanoen yhden iskun voimalla tuhoamaan melkein jokaisen pelistä löytyvän hahmon tankkihahmoja lukuun ottamatta. Tankkihahmotkin Doomfist voi tosin saada pois pelistä yhden Rocket Punchin voimalla, jos pelaaja onnistuu lennättämään tankin pelin kartalta ulos.

Doomfistin lyönnit ovat melkoisen voimakkaita...

Muut Doomfistin iskut ovatkin heikompia, mutta niiden avulla pelaaja voi kuitenkin saada aikaan melkoisia comboja. Hand Cannon on hahmon ainut perinteinen ase, joka on ladattu neljällä panoksella. Ne tekevät todella vähän vahinkoa, noin 11 vahinkopisteen verran, mutta toisaalta se on hyvä viimeinen turva Doomfistille. Hahmolla on myös Seismic Slam, jossa Doomfist tekee pidemmän loikan ja iskee maahan tehden täten vahinkoa. Parhaimmillaan vahinkopisteitä vastustajalle voi tulla 125 pisteen verran, mutta vahinkopisteiden määrän korkeus riippuu Doomfistin loikan pituudesta (eli kuinka pitkään hahmo on ollut ilmassa). Jos Doomfist esimerkiksi loikkaa aivan nenän eteensä, ei vahinkopisteitä tule paljoakaan. Viimeinen perusisku on Rising Uppercut, jonka avulla Doomfist lyö vastusajan ylöspäin ilmaan hypäten itse samalla. Iskun voimakkuus on noin 50 vahinkopisteen veroinen, mutta lyönnin avulla Doomfist voi mahdollistaa itselleen kelpoja comboja. Kyseistä lyöntiä voi tosin käyttää myös hyödyksi tarvittaessa korkeisiin paikkoihin kiipeämiseen.

Doomfistin latautuva ultimaattinen kyky on Meteor Strike, jossa Doomfist hyppää korkeuksiin ja tipahtaa sieltä alas tehden laajalle alueelle suuret määrät vahinkopisteitä. Aivan lyönnin keskustaan vahinkoa tulee 300 vahinkopisteen verran ja vahinkopisteiden määrä vähenee sitä mukaan, mitä kauemmaksi siirrytään itse tarkasta lyöntikohdasta. Isku on tehokas varsinkin niissä tilanteissa, joissa vastustajat ovat erittäin lähellä toisiaan. 

Doomfistin Meteor Striken tähtäys sekä sen aiheuttama vahinkoalue

Jos Doomfistia tarkastellaan yleisesti, niin kyseessä on todella tehokas ja voimakas hahmo. Hahmolla on kykyjä tuhota lähes jokainen pelin hahmo yhdellä onnistuneella iskulla ja täten kyseessä on aivan loistava hyökkäävän puolen hahmo. Harmillinen puoli on kuitenkin se, että hahmon voimakkuutta vähentää sen omat elämäpisteet; Doomfistillä on nimittäin elämää vain 250 elämäpisteen verran, joka on melkoisen vähän ajatellen, että kyseessä on kuitenkin hahmo, jonka ideana on päästä vastustajan lähietäisyydelle. Doomfist kyllä lisää itselleen aina hieman panssaria onnistuneiden kykyiskujen myötä, mutta hätiköidyllä pelaamisella Doomfist on erittäin haavoittuvainen hahmo. Jos kaiken kuitenkin hallitsee, niin Doomfist voi täten olla helposti koko pelin vaarallisin hahmo.

Toisin sanoen Doomfist on erittäin hyvä hahmo loistavalla graafisella designillä, mutta kaiken hyödyn saamiseksi pelaajalta vaaditaan myös paljon taitoa. Jos esimerkiksi pelaaja sattuu aina kupsahtamaan Doomfistillä ennen kuin hän on päässyt edes vihollisen lähettyville, niin harjoitusta vaaditaan ehdottomasti lisää. Omaan pelityyliini (eli pelityylin makuun) Doomfist ei oikein sovellu, mutta se on silti erittäin hauska pelattava hahmo. Doomfist on kuitenkin hieno ja mielenkiintoinen lisä Overwatchin hahmokaartiin ja ainakin itse jään mielenkiinnolla odottelemaan, että minkälaisia taktiikoita porukka alkaa keksimään kyseisellä hahmolla.


Introducing Doomfist -traileri:






sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Elokuussa 2017 ilmestyvät pelit



Tässä lista elokuussa ilmestyvistä peleistä (fyysisessä muodossa):




4.8.2017

  • White Day: A Labyrinth Named School (PS4)
  • Yonder: The Cloud Catcher Chronicles (PS4)

8.8.2017
  • ARK: Survival Evolved (PS4, Xbox One, PC)
  • ARK: Survival Evolved Collectors Edition (PS4, Xbox One, PC)
  • Sine Mora EX (PS4, Xbox One)

11.8.2017
  • Mega Man: Legacy Collection 2 US Versio (PS4, Xbox One)
  • Sudden Strike 4 (PS4, PC)

15.8.2017

  • Cities: Skylines (PS4)
  • Matterfall (PS4)
  • Troll And I (Switch)

18.8.2017

  • Agents of Mayhem (PS4, Xbox One, PC)

22.8.2017

  • Uncharted: The Lost Legacy (PS4)

23.8.2017

  • ChromaGun *digitaalinen julkaisu* (PS4, Xbox One)

25.8.2017

  • F1 2017 (PS4, Xbox One)
  • Madden NFL 18 (PS4, Xbox One)
  • Naruto Shippuden Ultimate Ninja Storm Legacy (PS4, Xbox One)

29.8.2017

  • Baja: Edge of Control HD (PS4, Xbox One, PC)
  • Dead Alliance (PS4, Xbox One)
  • Everybody's Golf (PS4)
  • Mario + Rabbids Kingdom Battle (Switch)
  • Mario + Rabbids Kingdom Battle Collectors Edition (Switch)
  • Yakuza Kiwami (PS4)

30.8.2017

  • OCMO *digitaalinen julkaisu* (iOS)

31.8.2017

  • Gravel (PS4, Xbox One, PC)
  • Redout (PS4, Xbox One)

Huom! Lista ei välttämättä sisällä kaikkia pelejä, jotka ilmestyvät kyseisen kuukauden aikana fyysisessä muodossa.



* Päivitetty 25.7.2017 klo 18:12

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Ovatko uudet pelit parempia kuin vanhat? (Blogi)

Vasemmalla Street Fighter II, oikealla Street Fighter V



Moni pelaaja on varmasti törmännyt kysymykseen, jonka aiheena on vanhempien pelien, eli niin sanottujen "klassikoiden" vertaaminen nykyisiin markkinoilla oleviin peleihin: kummat näistä ovat yksinkertaisesti parempia? Vastauksia tähän kysymykseen on kuultu jos jonkinmoista, ja nyt itse vastaan tähän kysymykseen tuoden mukaan myös hieman logiikkaa.

Jos kysymystä lähdetään näin alustavasti pohtimaan, niin kysymys itsessään on jo todella tyhmä, nimittäin jokainen tietenkin itse määrittää omassa päässään sen, että ovatko uudet vai vanhat pelit parempia. Oikeaa vastausta ei ole edes olemassa, vaan vastaus löytyy jokaisen pelaajan omasta sydämestä. Toiseksi kysymyksen asettelu on itsessään todella huono, nimittäin on olemassa paljon syitä, minkä takia esimerkiksi vanhat pelit jäävät täysin uusien pelien varjoon.

Mitä minä tällä käytännössä tarkoitan on se, että nykyisin videopelit ovat teknologian osalta huomattavasti paljon kehittyneempiä verrattuna esimerkiksi 30 vuotta sitten ilmestyneisiin peleihin. Ennen videopelien tekemiselle on jouduttu antamaan pienemmät raamit johtuen joko pelinkehittäjien omien työvälineiden tai itse pelilaitteen heikkojen (huom! silloin menneisyydessä sen ajan tehokasta huipputeknologiaa) tehojen vuoksi. Pelinkehittäjät ovat joutuneet toisin sanoen tyytymään siihen vähään, mitä teknologia on tuolloin pystynyt tarjoamaan (esim. Nintendon Luigi -hahmolla on vihreät vaatteet siksi, koska yksinkertaisesti silloin aikoinaan väripaletti oli todella rajallinen pelinkehityksessä). Nykyisin tilanne on toinen: teknologia on sen verran pitkällä, että pelinkehityksen raamit ovat niin korkealla, että peleihin on käytännössä mahdollista tehdä mitä tahansa, kunhan itse pelilaitteet jaksavat/pystyvät sitä pyörittämään (innovatiivisuudelle voidaan siis nykyisin antaa huikeat määrät tilaa). Tämä näkyy muun muassa siinä, että nykyisin peleissä on useimmiten paremmat kontrollit, monimutkaista pelimekaniikkaa, syvällisempää tarinaa sekä puhumattakaan vielä grafiikan paremmuudesta (grafiikka ei edelleenkään tee pelistä hyvää, mutta se on silti tärkeää ottaa huomioon tässä kysymyksessä: esim. pelien design kuuluu nimenomaan graafiseen osuuteen, ja sillä on erittäin tärkeä osanen peleissä). Videopelit ovatkin nykyisin huomattavasti paljon kehittyneempiä verrattuna menneisyyden peleihin, ja monien vanhempien pelien ainoiksi järkeviksi puolustuksiksi niiden paremmuudesta jäävätkin lähinnä puheisiin niiden vaikeudesta, mikä pitää ihan paikkaansa. Toisaalta vaikeita pelejä tehdään nykyäänkin, mutta moni näistä jää huomioimatta lähinnä sen takia, että pelejä tuotetaan nykypäivänä huomattavasti paljon enemmän verrattuna vuosikymmeniä taaksepäin olleeseen ajankohtaan. Vanhempia pelejä vielä puolustetaan "ne muuttivat ja mullistivat pelialaa" tapaisilla kommenteilla. Tämä pitää täysin paikkaansa, mutta ne ovat ainoastaan meriittejä nimikkeen takaa, eivätkä ne täten kerro mitenkään vanhempien pelien paremmuudesta verrattuna uusiin peleihin. Yksi monesti käytetty kommentti liittyen vanhempien pelien paremmuuteen on myös se, että ennen ei ollut DLC:tä, joita "käytetään rahastukseen". Pitää paikkaansa, mutta tämä taas ei jälleen kerran liity mitenkään pelien paremmuuteen: tämä on vain ja ainoastaan muutos markkinoissa ja bisneksessä, mikä on taas ihan täysin oma asiansa. Ajat ovat nimittäin muuttuneet, emmekä me pysty sinisilmäisesti vertaamaan vanhoja ja uusia pelejä ainakaan täysin suoraan keskenään. Ympäröivä maailma täytyy nimittäin muistaa ottaa huomioon näin tehtäessä.

Super Mario Bros. 3 -peliä pidetään
edelleen yhtenä parhaimmista tasoloikkapeleistä
Diablo II -pelillä on edelleen vankka
pelaajakunta






















Vaikka uudet pelit vievätkin vanhoja pelejä teknologian osalta kuin pässiä narussa, niin tämä ei millään tavalla heikennä menneisyyden pelien laatua hyvinä peleinä. Super Mario Bros. kuin SMB3 ovat edelleen aivan loistavia tasohyppelypelejä ja ne ovat myös siellä tasoloikkapelien kärkikastissa, vaikka näillekin peleille on kertynyt ikää jo noin 30 vuoden verran. Sama voidaan sanoa myös kohta 20 vuoden ikään pääsevästä Banjo-Kazooiesta. Tappelupelien puolelta taas esimerkiksi Street Fighter II tullaan varmasti muistamaan isompana nimikkeenä kuin pelisarjan uutukainen Street Fighter V. Diablo II:lla kuin UFO: Enemy Unknownilla on edelleen vankka pelaajajoukko, vaikka ikää näillekin peleille on tullut jo jonkin verran sekä puhumattakaan vielä siitä, että kummallekin kyseiselle pelille löytyy jo jatko-osia. Minäkin pelailen edelleen usein monia vanhempia pelejä, eikä takana aina ole edes nostalgian hakeminen vaan ihan se tosiasia, että vanhatkin pelit ovat aivan pirun hyviä tapauksia. Ennen pelinkehityksen raamit olivat ehkä pienempiä, mutta toisaalta niitä raameja osattiin myös hyödyntää loistavasti. Nykypäivään verrattuna monet vanhemmat pelit ovat todella simppeleitä tapauksia, mutta itse simppeli olemus on saatu toimimaan onnistuneesti. Hyvään peliin ei tarvita monimutkaista pelimekaniikkaa tai huippulaatuista grafiikkaa; hyvän pelin täytyy olla toimiva ja hauska, olkoon toteutustapa mikä tahansa. Tämän vuoksi minua usein harmittaa, että monet nykyajan pelaajat eivät halua koskea vanhoihin peleihin, koska "ne näyttävät liian vanhoilta ja täten ne näyttävät myös tyhmiltä". Oma on tietenkin valinta, mutta väitän tällaisella mentaliteetilla pelaavan pelaajan menettävän paljon upeita ja hienoja kokemuksia.

Vanhempien tai uusien pelien paremmuudelle ei siis ole oikeaa vastausta, eikä mielestäni sellaista tarvitse edes löytää. Tämä kaikki on täysin subjektiivista, enkä minä esimerkiksi halua todellakaan edes lähteä listaamaan mustavalkoisesti eri vuosikymmenien paremmuutta pelien suhteen. Ainut asia, mistä me kaikki pystytään olemaan oikeasti samaa mieltä on se, että uudet pelit ovat parempia teknologian suhteen, koska se on puhdasta faktaa. Kaikki muu onkin aivan täysin itse pelaajan pelimausta sekä kiintymyksistä kiinni. Oikeastaan ainut tapa, jolla tavalla tätä "paremmuutta" voitaisiin edes jollain tavalla mitata on aika. Odotetaan 20-30 vuotta ja katsotaan sitten, kuinka monta peliä esimerkiksi 2010 -luvulta muistetaan hyvin klassikon asemassa vuonna 2040 tai 2050 (niitä on varmasti monia). Jos emme vuonna 2050 saa päähän paljoa 2010 -luvun pelejä (mutta esim. 80 -luvun pelejä kyllä), niin tällä hetkellä markkinoilla olevat pelit ovat varmaan sitten olleet heikompia viime vuosituhannen peleihin verrattuna. Tai sitten ei. Siitä minä olen kuitenkin varma, että jokaisella vuosikymmenellä syntyy niin mestariteoksia kuin niitä täysiä floppeja, eikä mielestäni eri aikakausien pelien paremmuutta tarvitse edes verrata. Hyvä peli tulee todennäköisesti olemaan hyvä peli myös tulevaisuudessa. Hyvyyden titteli ei nimittäin helposti katoa ajassa.



torstai 13. heinäkuuta 2017

Metal Gear on nyt 30 -vuotta. Oikein paljon onnea!






Tänään se tapahtui: minun ja monen muun pelaajan ehdottomiin suosikkipelisarjoihin kuuluva Metal Gear täyttää vihdoin huimat 30 vuotta, mikä on todella huikea suoritus siinä mielessä, että pelisarja on edelleen aktiivinen ja uusia pelejä on tuloillaan. Onnea Metal Gearille!

Metal Gear löi sarjana itsensä oikeastaan läpi vasta vuonna 1998, kun peli nimeltä Metal Gear Solid saapui PlayStation 1:lle ja täten kasvatti suuren fanikunnan ympärilleen ihan syystäkin: kyseessä oli todella loistava ja mullistava videopeli kyseistä ajankohtaa ajatellen. Ensimmäinen pelisarjan peli "Metal Gear" kuitenkin ilmestyi jo 13.7.1987 MSX2 -pohjaisille 8-bittisille kotitietokoneille. Myöhemmin kyseinen peli ilmestyi Nintendo Entertainment Systemille ja 8-bittistä seikkailua nähtiin vuoden 1987 jälkeen vielä Metal Gear 2: Solid Snaken (1990) sekä Snake's Revengen (Amerikassa 1990, Euroopassa 1992) tahdissa, tosin pelisarjan luoja Hideo Kojima ei työskennellyt jälkimmäisen (Snake's Revenge) pelin parissa ollenkaan.

30 vuoden aikana Metal Gear -nimen alla on ilmestynyt jos jonkinmoista peliä: "viralliseen" Metal Gear kaanoniin lasketaan mukaan noin kymmenisen peliä laskentatavasta riippuen, koska esimerkiksi moni jättää muun muassa Metal Gear Solid: Portable Opsin sekä Metal Gear Rising: Revengeancen pois laskuista. Kaanoniin lasketaan kuitenkin mukaan poikkeuksetta Metal Gear, Metal Gear 2: Solid Snake, Metal Gear Solid, Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty, Metal Gear Solid 3: Snake Eater, Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots, Metal Gear Solid: Peace Walker, Metal Gear Solid V: Ground Zeroes sekä uusin tuotos vuodelta 2015, eli Metal Gear Solid V: The Phantom Pain. "Pääpelien" lisäksi sarjassa ollaan nähty monia spin-off -pelejä, jotka eivät oikeastaan liity virallisesti mitenkään pelisarjan tarinaan: tähän joukkoon kuuluvat muun muassa PSP -käsikonsoleille julkaistut Metal Gear Acid -pelit, Game Boy Colorin Metal Gear: Ghost Babel, mobiililaitteille julkaistut pelit (Social Ops, MGS Mobile, MGS Touch) sekä erilaiset nettimoninpelit, kuten monelle tutut Metal Gear Online -pelit. Pelattavaa siis löytyy laidasta laitaan ja 30 vuoden ikään päässeelle aktiiviselle pelisarjalle tämä pelien määrä ei ole sinällään yllätys.

Tästä kaikki alkoi vuonna 1987



Tähän ollaan päästy

Koska pelisarjan saapuminen 30 vuoden ikään on iso merkkipaalu, niin oletettavasti sitä myös juhlistetaan jollain tavalla. Jos siis olet Metal Gear -fani tai ihan muuten vain kyseisten pelien iso ystävä, niin suosittelen pitämään tulevaisuudessa korvia auki: voi nimittäin olla, että esimerkiksi kauppoihin tulee ilmestymään jos jonkinmoista tähän juhlallisuuteen liittyvää Metal Gear -keräilytavaraa, joita tuskin myydään enää tulevien vuosien jälkeen. Saa myös nähdä, kuullaanko me kenties jonkinlaisia uutisia Metal Gear -peleistä tai kenties tekeillä olevasta Metal Gear -elokuvasta, jonka kimpussa ohjaaja Jordan Vogt-Roberts on ollut viime aikoina.

Isoin kysymys kuitenkin tällä hetkellä lienee, että miltä näyttää Metal Gearin tulevaisuus? Metal Gearin luoja Hideo Kojima ei ole enää kyseisen pelisarjan ruorissa, vaan on tekemässä jo muita hommia uuden studionsa kanssa. Ensi vuoden alussa on tietenkin tulossa zombeja sisältävä spin-off -peli Metal Gear Survive, joka on tosin saanut osittain negatiivisen vastaanoton pelisarjan faneilta. Itsekin olin alkuun ihmeissäni kyseisestä pelistä ja hieman jopa sitä vastaan, mutta toisaalta näin enemmän pelikuvaa nähneenä sekä asioita kuulleena kyseessä voi olla todella hauska peli (nimenomaan moninpelinä) ja odotukset Survivea kohtaan ovat nousseet huimasti, tosin edelleen kyseenalaistan idean zombien olemassaolosta Metal Gear -sarjassa, vaikka spin-off -peli onkin kyseessä (itsellä tosin on jo epäilykset siitä, miten zombien olemassaolot MG:n vaihtoehtomaailmassa selitetään...). Metal Gear ei sarjana ole todellakaan lähdössä pois ja hyvä niin, mutta toisaalta toivon, ettei itse Metal Gear Solid -sarjaa jatkettaisi ainakaan pääkaanoniin merkittävästi vaikuttavalla pelillä (toisaalta jos tämä kuitenkin tapahtuisi, niin tulisin sen kaikesta huolimatta pelaamaan). Snaken tarina on mielestäni taputeltu loppuun ja kaiken lisäksi pelisarjasta löytyy huimat määrät muita asioita, joihin voisi tarttua: The Bossin tarina, Meryl Silverburghin tarina, Ocelotin tarina, Raidenin tarinalle jatkoa Metal Gear Risingin muodossa, kenties Gray Foxille kokonaan oma peli tai jopa uusi tarinallinen pelijatkumo täysin uusien hahmojen parissa. Metal Gear IP:llä itsessään on vielä paljon tarjottavaa sekä annettavaa, kunhan sarjan oikeuksia käytetään järkevällä tavalla. 

Jäämme mielenkiinnolla katselemaan, mitä Metal Gearin 30 -vuotisjuhla tuo tullessaan ja mitä pelisarjalle tapahtuu tulevaisuudessa. Tähän mennessä Metal Gear on tarjonnut monia upeita ja ikimuistoisia hetkiä, joten toivottavasti samaa rataa kuljetaan myöhemminkin. On siis aika piiloutua pahvilaatikon uumeniin, ottaa yhteyttä apuriin koodekin sisältävällä radioyhteydellä ja saada muistutus siitä, että kyseessä on hiippailutehtävä, jossa yrität olla jäämättä kiinni. Laittakaa siis vaikka juhlavuoden alun kunniaksi Metal Gear -pelit pyörimään pelikonsolissanne ja viihtykää hienon pelisarjan parissa. Lyhyesti ja ytimekkäästi: Oikein paljon onnea Metal Gearille ja viettäkää te hauska Metal Gear 30 -juhlavuosi!

"You're pretty good"



lauantai 8. heinäkuuta 2017

Crash Bandicoot N. Sane Trilogy (Arvostelu)


  • Kehittäjä: Vicarious Visions
  • Julkaisija: Activision
  • Julkaisupäivä: 30.06.2017
  • Alustat: PS4
  • Pelattu: PS4
  • Kotisivut: http://www.crashbandicoot.com/
  • Ikäraja: PEGI 7


Sinisiin farkkuihin pukeutunut oranssi pussimäyrä teki ensiesiintymisensä vuonna 1996, kun hahmon nimellä varustettu tasoloikkapeli Crash Bandicoot hyppäsi Naughty Dogsin toimesta ensimmäisen PlayStationin pelivalikoimaan. Peli oli menestys, nimittäin sekopäisen pussimäyrän seikkailuja nähtiin vielä useita kertoja myöhemmin. Viimeisin Crashin peli on kuitenkin vuodelta 2008, jolloin ilmestyi Crash: Mind over Mutant. Crashin seuraavaan tulemiseen kestikin sitten huimat 9 vuotta, nimittäin vasta tänä vuonna (2017) saatiin seuraava kyseisen pussimäyrän peli. Kyseessä ei kuitenkaan ole täysi uutuuspeli, vaan kyseessä on ensimmäisen kolmen Crash -pelin kokoelma remasteroituna PlayStation 4 -konsolille.


Klassiset Crash Bandicoot -pelit ovat itselleni tärkeitä pelejä nimenomaan PS One -ajalta. Kun jossain mainitaan ensimmäinen PlayStation, niin Crash Bandicoot on kenties juuri se ensimmäinen pelisarja, joka hyppää mieleeni kyseiseltä konsolilta. Onkin siis todella hienoa, että remasteroinnin kohteeksi joutuivat nimenomaan kolme ensimmäistä Crash -peliä, eli Crash Bandicoot (1996), Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back (1997) sekä Crash Bandicoot 3: Warped (1998). 

Crash Bandicoot N. Sane Trilogy on melkoinen 90-luvun tasoloikkien nostalgiapommi hyvässä ja pahassa. Kyseinen trilogia tarjoaa kyllä sitä ehtaa 90 -lukua pelillisesti, mutta se tuo myös mukanaan niitä todella vanhentuneita asioita nykypäivän standardeihin verrattuna: kamerakulmat ovat ajoittain karseita, hitboxeihin osuminen on välillä kyseenalaista ja ylipäätään 90 -luvulta tutut todella pikselitarkat tasoloikkatilanteet melkoisen tönköillä kontrolleilla (mitkä juuri tekeekin Crasheista välillä melkoisen haastavia pelejä) tekevät paluun myös remasteroiduissa versioissa. Nostalgiaa on siis todellakin luvassa, mutta sitähän pelaajat toivoivat.


Näkyvimmät muutokset remasteroiduissa versioissa on tietenkin graafisessa ulkoasussa. N. Sane Trilogy on todella näyttävä tapaus ja pelin hahmojen persoonallisuudet pääsevät nykyaikaisen teknologian avulla valloilleen loistavasti, varsinkin kun jo alkuperäisissä PS1 -versioissa  persoonat olivat yllättävän hyvin luotuja. Graafiselta puolelta peli onkin melkoista silmänruokaa niin uusille pelaajille kuin vanhoille Crash -konkareille. Graafisen ulosannin lisäksi myös korvat saavat kuulla remasteroitua äänimaailmaa, joka kuulostaa vanhaan tuttuun tapaan erittäin hyvältä.

Vaikka jokainen kyseisessä kokoelmassa oleva Crash -peli tekee melkoista kunniaa alkuperäisteoksille, niin peleihin on silti lisätty muutamia uutuuksia, joita ei pleikkari ykkösen versioissa ole olemassa. Esimerkiksi nyt pelaaja voi pelata kaikissa kokoelman peleissä muutamaa kenttää lukuun ottamatta Crash Bandicootin siskolla Cocolla, joka on itse asiassa erittäin hauska lisä. Tallennuspaikkoja on huomattavasti enemmän alkuperäisiin peleihin verrattuna ja pelaaja voi halutessaan harrastaa speedrun -pelaamista, nimittäin jokaiseen kokoelmassa olevaan kenttään on lisätty taulukko, josta voi ihailla niin omia kuin vaikka ystävien tuloksia läpipeluuaikojen suhteen. Huomioitavaa myös on, että muutamat pelikentiltä löytyvät viholliset ovat saaneet pieniä muutoksia esimerkiksi animointiin ja ääniin. Mitkään näistä muutoksista eivät ole maailmaa mullistavia uudistuksia, mutta ne voivat silti olla niitä pieniä iloa tuottavia asioita. Crashit ovatkin tässä uudessa versiossa tuttua menoa menneisyydestä, eli toisin sanoen Crash Bandicoot N . Sane Trilogy on remasteroituna tuotoksena nappisuoritus, varsinkin kun kokoelma nimenomaan sisältää remasteroituja pelejä noin 20 vuoden takaa.


Crash Bandicoot N. Sane Trilogyn isoin ongelma oikeastaan on juuri se, että pelit ovat noin 20 vuoden takaa. Bandicootit eivät ole peleinä koskaan nojanneet tarinaan, vaan nimenomaan pelimekaniikkaan. Tarinat eivät vanhene, mutta pelimekaniikka voi ikävä kyllä tehdä niin. Ajan hammas on nimittäin jonkin verran kuluttanut Crash Bandicootin konseptia, eikä se täten pärjää pelillisesti ainakaan loistavasti nykypäivän tasoloikille. N. Sane Trilogyn pärjääminen markkinoilla nojaakin vahvasti nimenomaan itse 90-luvun nostalgiaan ja PS Onen muistelemiseen.

Aika on ehkä kuluttanut Crashin valovoimaisuutta, mutta tämä ei siltikään tarkoita sitä, etteivätkö kaikki kyseisessä kokoelmassa olevat pelit olisi hyviä tapauksia. Näin nykypäivänä katsottuna ysärin tasoloikissa olevista ongelmista huolimatta jokainen kokoelmassa oleva Crash -peli on edelleen toimivaa viihdettä, ja nyt näitä klassisia tapauksia voi pelata upouusilla grafiikoilla viimeisimmällä PlayStation -konsolilla, eli PlayStation 4:lla. Jos Bandicootmainen tasoloikka innostaa tai ysärihammasta kolottaa, niin Crash Bandicoot N. Sane Trilogy on oiva paketti tarjoamaan juuri sitä aitoa ja haastavaa 90 -luvun meininkiä, mitä kokoelmalta voikin odottaa.



ARVOSANA:

8


POSITIIVISTA:

+ Kolmen Crash -pelin remasterointi on onnistunut hyvin monessa suhteessa
+ Peleihin lisätyt muutamat uudistukset, esim. Coco -hahmolla pelaaminen
+ Ehtaa 90 -luvun tasoloikkameininkiä 


NEGATIIVISTA:

- Ajan hammas on kuluttanut Crashia ja täten mukana tulee
myös niitä vanhoja 90 -luvun tasoloikkien ongelmia, kuten
kontrollien ajoittainen tönkköys ja huonot kamerakulmat




Crash Bandicoot N. Sane Trilogy: "Better With Crashitude Launch Gameplay Trailer":








Kiitos arvostelukoodista!



torstai 6. heinäkuuta 2017

Blogi: BotW on tämän hetken avoimen maailman pelien suunnannäyttäjä



The Legend of Zelda: Breath of the Wild on heittämällä yksi parhaimmista avoimen maailman peleistä, mitä olen ikinä pelannut. BotW on vienyt minut kuin monen muunkin pelaajan mennessään tavalla, jossa harva peli on onnistunut. Syy tähän on selvä: Nintendo on onnistunut luomaan maailman, joka oikeasti tuntuu siltä miltä pitääkin, eli avoimelta. Avoimuus on jopa sillä tasolla, että näin kärjistetysti sanottuna BotW saa monen muun pelin avoimen maailman näyttämään kehnolta. Itseäni oikeastaan ajoittain 'pelottaa' astella muihin avoimen maailman peleihin mahdollisen pettymyksen vuoksi uusimman Zeldan jälkeen, nimittäin BotW nosti avoimen maailman pelien tason riman korkeimmalle mahdollisimmalle paikalle.

Yksi näkyvimmistä Breath of the Wildin avoimuuteen liittyvistä asioista on pelin tehtävien tekemisen järjestys. Jos pelaaja haluaa heti pelin alussa lähteä vetämään Breath of the Wildin loppuvastusta kuonoon, niin antaa mennä vaan. Tehtävien tekemisen järjestys on täysin vapaata riistaa ja ne voi tehdä ajallisesti ihan milloin vain pelaajan oman mielen mukaisesti. Vapauden tunne on koko ajan ilmassa, eikä peli pyri muistuttelemaan tehtävien paljoudesta ilmoittelemalla niistä infobokseilla pelin ylä- tai alakulmissa tai välkyttämällä automaattisesti kymmeniä kirkkaita pisteitä pelikartalla, mihin moni muu avoimen maailman peli olisi sortunut.  Kyllä pelaaja ne tehtävät sekä muut kiinnostavat asiat sieltä itsekin löytää ajan kuluessa, eikö vain?

Avoimet pelimaailmat tarjoavat lähes aina myös erilaisia alueita tutkittavaksi. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että pelistä voi löytyä talvisia paikkoja kuin kuumia aavikoitakin. Ikävä kyllä monessa pelissä tämä näkyy vain tarinan vuoksi kehitetyiltä paikoilta, jotka eroavat toisistaan vain ja ainoastaan designin suhteen. Tällä minä tarkoitan sitä, että itse alueilla ei välttämättä ole mitään muuta eroavaisuutta kuin graafinen design: kuinkahan monessa pelissä olen törmännyt tilanteeseen, jossa pelattava pelihahmo kulkee esimerkiksi täsmälleen samoissa vaatteissa niin kuumalla aavikolla kuin kylmässä jäämaailmassa? Erittäin monessa, ja jos tähän asiaan tuodaan vähän logiikkaa mukaan, niin eihän tuossa ole mitään järkeä. Siksi olikin hienoa huomata, että Breath of the Wildissa alueiden olosuhteisiin täytyy mukautua: kylmissä paikoissa Linkin täytyy saada lämpimämpää vaatetta päälle, kantaa tulisoihtua mukana tai nielaista esimerkiksi lämmittävää eliksiiriä, jotta hän ei kylmettyisi. Kuumissa paikoissa taas vaatetusta täytyy vähentää ja löytää jotain viilentävää (viilentävää eliksiiriä, kylpeä vedessä tai vaikka istahtaa puun varjoon), jotta sankarimme ei näivettyisi matkallaan. Nämä ovat hyvin pieniä asioita, jotka luovat pelimaailmaan lisää yksityiskohtaisuutta, mutta ne ovat myös iso ja tärkeä osa pelin maailman elävyyden kannalta.

BotW:n Hyrule on muutenkin todella eläväinen, jonka vuoksi pelaaja joutuu myös esimerkiksi mukautumaan oikeasti peliympäristön tapahtumiin: jos sataa, niin tulen tekeminen on käytännössä mahdotonta ja kiipeileminen vaikeutuu liukkaiden pintojen vuoksi. Ukkosen aikana pelaajan ei kannata heilua pelissä sähköä johtavien varusteiden kanssa, koska muuten voi saada salamaniskusta ja kuten arvata saattaa, niin eihän siinä hyvin käy. Elävyys ei näy pelkästään sääolosuhteissa: jos pelaaja on metsästämässä esimerkiksi lintua ja onnistuu sellaisen nappaamaan vaikka jousipyssyn avulla, niin lähistöllä oleva petoeläin, kuten kettu tai susi, voi napata linnun lihat aivan nenäsi edestä, jos eläin ei siis huomaa pelaajan olemassaoloa. Tällaiset tilanteet ovat harvinaisia mutta mahdollisia, mikä tekeekin uusimmasta Zeldasta jatkuvan uusia kokemuksia luovan pelin.

Breath of the Wildissa on paljon pientä yksityiskohtaisuutta, joka tekee jo itsessään pelin avoimesta maailmasta todella eläväisen kokonaisuuden. Tähän kun heitetään mukaan vielä Linkin omat ominaisuudet, kuten lähes kaikissa pinnoissa kiipeilemisen mahdollisuudet, riippuliitimellä lentäminen kuin taikakyvyt (pommien luominen, objektien ajanpysäytys, magneetti jne), niin kyseisen pelin avoimuus on aivan omaa luokkaansa. Breath of the Wild on kuin iso hiekkalaatikko, jossa mikään ei tunnu mahdottomalta. Kun moni muu avoimen maailman peli toteaa "tässä on sinulle työkalut, mutta tässä on myös pelin raamit", niin BotW tuntuu sen sijaan toteavan "tässä on sinulle työkalut, mutta pelin raamit ovat melkoisen korkealla: lähde seikkailemaan ja kokeile rajojasi!". Uusin Zelda onkin jatkuvaa inspiroitumista ja eri asioiden kokeilemista. Zeldan kehittäjätiimi tuntuukin älynneen, mikä oikeasti tekee avoimesta maailmasta ensinnäkin aidosti avoimen, mutta samalla hyvän sellaisen.

Breath of the Wild onkin tuonut avoimeen pelimaailmaan paljon uusia asioita ja ominaisuuksia, joiden oikeastaan olettaisi jopa olevan itsestäänselvyyksiä kaikissa avoimen maailman peleissä. Näin ei kuitenkaan ole, mutta Zeldan menestyksen myötä näin voi olla tulevaisuudessa. Minä koenkin, että Breath of the Wild on tällä hetkellä eräänlainen avoimen maailman pelien edelläkävijä ja täten myös suunnannäyttäjä. Se on eri asia, että tuleeko oikeasti esimerkiksi seuraavissa The Elder Scrolls-, Assassin's Creed tai jopa Grand Theft Auto -peleissä olemaan Zeldamaisia ominaisuuksia tai maailman yksityiskohtaisuuksia, mutta BotW varmasti inspiroi muita pelistudioita kokeilemaan rohkeasti uudenlaisia tapoja lähestyä avoimia pelimaailmoja: moni muu avoimen maailman peli ei nimittäin tunnu enää samalta Breath of the Wildin myötä.




maanantai 3. heinäkuuta 2017

Life Is Strange (Arvostelu)


  • Kehittäjä: Dontnod Entertainment
  • Julkaisija: Square Enix
  • Julkaisupäivä: 30.1.2015 (viim. episodi 20.10.2015)
  • Alustat: PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One, PC
  • Pelattu: PS4
  • Kotisivut: https://www.lifeisstrange.com/en-us
  • Ikäraja: PEGI 16


Life Is Strange sai vuonna 2015 lukuisia palkintoja pelialalta ja valitsipa Peliajan lukijatkin vuonna 2015 kyseisen teoksen Peliajan lukijoiden GOTY -peliksi. Vihdoin ja viimein minäkin nappasin tämän pelin omiin kätösiini (kiitos PS Plussan) ja nyt pelin pelanneena olen tietoinen siitä, minkälaista menoa Life Is Strange pystyy tarjoamaan.

Life Is Strange kertoo tarinan 18 -vuotiaasta tytöstä Maxine Caulfieldista, joka on muuttanut takaisin kotikaupunkiinsa Arcadia Bayhin High School -opintojen vuoksi. "Maxilla" on silmää valokuvauksen ihmeelliseen maailmaan. Koska Max on innostunut valokuvauksesta hirmuisesti ja Arcadia Bayssa on loistavat mahdollisuudet opiskella juurikin valokuvausta, niin muutto takaisin lapsuuden kotikaupunkiin on varma asia. Maxin elämä kuitenkin muuttuu erikoiseksi, koska hän huomaa omaavansa yliluonnollisia voimia; hän pystyy liikkumaan ajassa taaksepäin. Pelaajan ääreen tuodaan kuitenkin yliluonnollisten voimien lisäksi muitakin erikoisia mysteereitä: kuka on tämä Maxin koulusta kadonnut oppilas Rachel Amber ja kuka oikeastaan onkaan Maxin lapsuudenystävä Chloe Price, kenet Max tapaa uudestaan Arcadia Bayssa?


Life Is Strange on kokonaisuutena pelaajan valintoihin pohjautuva seikkailupeli. Toisin sanoen pelaajan tekemät pienemmätkin valinnat voivat vaikuttaa johonkin asiaan myöhemmin pelissä, tosin Life Is Strangen tapauksessa tarina kuitenkin tulee mistä tahansa valinnasta huolimatta päättymään tiettyyn samaan päätepisteeseen. Pelaaja luo silti valintojen myötä sen oman matkansa sinne päätepisteeseen ja valintojen myötä jokaisen pelaajan matka on loppujen lopuksi hyvin erilainen toisiinsa verrattuna. Valinnat kannattaa omasta mielestäni tehdä aina oman sydämensä mukaan, jotta tarina olisi mahdollisimman tehokas kokemus. LiS:n erikoisuus sekä poikkeavuus muihin samankaltaisiin peleihin on kuitenkin pelin päähahmo Maxin aikamatkailukyvyssä, jonka avulla pelaaja voi matkustaa ajassa taaksepäin ja kokeilla täten erilaisia ratkaisuja eri tilanteisiin. Aikamatkailu -pelimekaniikan avulla peliin on tuotu mukaan myös muutamia pieniä aivopähkinöitä. Aikamatkailu onkin Life Is Strangen yksi mielenkiintoisimmista ominaisuuksista ja kenties jopa se kaikista tärkein.

Vaikka ajalla pelleily on Life Is Strangessa se isoin juttu, niin eniten minua kuitenkin viehätti pelissä sen maailma ja tietynlainen rauhallisuus. Lähes koko pelin ajan pelaaja pystyi ihan vain oleskella pelin eri alueilla ja yksinkertaisesti tutkia sen maailmaa ja jutella eri henkilöiden kanssa ilman huolen häivää. Minkäänlaista kiirettä ei ollut muutamaa poikkeustilannetta huomioimatta ja LiS olikin kokonaisuutena todella rauhoittava kokemus. Loppujen lopuksi hyvin harvassa pelissä pelaaja pystyy ihan vain istahtaa alas ja katsella vaikka linnun temmellystä patsaan päällä tai ihastella dronen liitelyä pihalla. Vielä harvemmassa pelissä pelaaja pystyy kirjaimellisesti istahtamaan alas sohvalle ja soittamaan siinä samalla kitaraa tai istahtaa alas ulkona olevalle penkille, jolloin Max alkaa mielessään pohtimaan maailman menoa. Vitsiläinen, pelkästään jo tiettyjen pelin paikkojen ajatteleminen näin läpipeluun jälkeen aiheuttaa pientä hymyilyä. Pelin olemus on jollain kummallisella tavalla todella rentouttava, jota on oikeastaan jopa hyvin vaikea kuvailla.


Life Is Strange on aikoinaan julkaistu viidessä eri episodissa, mutta itse pelasin kaikki samantien putkeen (taisin pelata episodin per päivä), eikä minulle siis jäänyt pitkiä aikavälejä episodien väliin (jos joku haluaa tietää suosikkini näistä episodeista, niin sanoisin 1, 2 ja 5). Kuten arvata saattaa, niin tarinallisesti peli tietenkin mutkistuu pelin edetessä. Ensimmäiset pari episodia ovat hyvin arkisia tapauksia, mutta hiljalleen pelaajalle selviää pala kerrallaan mysteerin ratkaisu ja kysymysten vastaukset valkenevat. Tarina itsessään on todella hyvä ja vaikuttava, joten peli on jo mielestäni tämän perusteella pelaamisen arvoinen. Tarinassa on kuitenkin useampia kohtia, jotka ovat erittäin helposti ennalta arvattavissa ainakin silloin, jos alkaa pohtimaan yleistä tarinallista draaman kaarta sekä pelin tarinaa samanaikaisesti (johon minä sorruin), mutta Life Is Strange pystyy tarjoamaan tästä huolimatta myös niitä yllättäviä tilanteita, mille annan paljon positiivista painoarvoa.


Ikävä kyllä Life Is Strangeen on lipsahtanut muutamia pieniä lapsuksia, jotka kiinnittävät ajoittain huomion. Hahmojen huulisynkkaus puheen suhteen on aivan pois raiteiltaan ja eräässä tilanteessa viidennessä episodissa tämä oli niin karseaa, että mietin oikeasti, että onko tässä vaiheessa animaattorit olleet lomilla vaiko oliko studiolta rahat loppu kokonaan. Myönnettäköön, että pelin tarina on silti sen verran loistava ja pelaavaa vievä tapaus, että tällaisille lapsuksille antaa helposti anteeksi.

Life Is Strange on hieno valonpilkahdus pelien maailmasta. Vaikka omasta henkilökohtaisesta mielestäni LiS ei ole suoranaisesti mestariteos, vaikka moni pelaaja on näin julistanut, niin kyseessä on silti tämän hetken pelisukupolven yksi isoimmista ja tärkeimmistä peleistä. Life Is Strange nimittäin osoittaa, että vaikuttavia peliteoksia voi tehdä myös rauhallisemmassa ja kiireettömässä peliympäristössä hyvin yksinkertaisten pulmien sekä simppelin pelimekaniikan avulla. Elämä on outoa, vai mitä?




ARVOSANA:

9


POSITIIVISTA:

+ Hieno ja mukaansa tempaava tarina
+ Pelimaailman kiireettömyys ja arkisuus
+ Tunnelma


NEGATIIVISTA:

- Huulisynkkaus tuntuu olevan ajoittain lähes kokonaan pois, joka
nostaa päätään varsinkin tietyissä tilanteissa



Life Is Strange - julkaisutraileri